Changes.

Sinkkuelämää sarjan uusinnat loppuivat eilen. Eiliset neljä jaksoa olivat täynnä ilon pilkahduksia ja murheita, mutta ennen kaikkea muutoksia. Kaikkien elämä tuntui muuttuvan radikaalisti. Miranda ja Steve ottivat Steven muistisairaan äidin hellään huomaansa Brooklyniin. Samantha ja Smith ”selvisivät” yhdessä Samin rintasyövästä. Charlotte ja Harry saivat adoptoitua lapsen Kiinasta. Ja Carrie. Carrie sai vihdoin Bigin.



Muutokset tuntuvat yleensä lopullisilta ja pelottavilta. Ne tekevät turhaksi kaiken sen työn, mitä on tehnyt. Maa pakenee jalkojen alta ja tuntuu kuin olisi tyhjän päällä. Toisaalta muutokset voivat olla myös onnellisia, hyviä ja odotettuja. Ne ovat vähän niin kuin oman elämän Stanley Cupeja, joilla raataminen ja vastoinkäymiset palkitaan.

Oma elämäni on pysynyt liiankin vakaana viimeiset kaksi vuotta. Päivät ja viikot täyttyvät rutiineista, joita noudatan orjallisesti kuukaudesta toiseen. Aamulla sängystä ylös, petaa sänky, syö aamupalaa, meikkaa, laita hiukset, pue vaatteet ja samalla kuuntele Huomenta Suomi -lähetystä. Päivä muuttuu illaksi ja suoritan samat rutiinit kuin aamullakin, mutta toisin päin. Riisu vaatteet, käy suihkussa, syö iltapalaa, pese hampaat, katso televisiota, lue kirjaa, laita nukkumaan.

Ajattelin eilen mullistaa elämääni. Ennen nukkumaan menoa päätin ottaa lävistyskorun pois. Tempaisin sen siis irti, koska oli sitä mieltä, että se on nyt historiaa. Siihen liittyy paljon muistoja, sillä se on roikkunut huulessani viimeiset viisi vuotta. Olin hyvin vakuuttunut ja tyytyväinen päätökseeni ja laitoin nukkumaan ”uudistunein” mielin.

Aamulla kuitenkin ikävä yllätti. Heti silmät aukaistuani suuntasin vessaan ja väkersin korun takaisin huuleen kiinni. Olo tuntui turvalliselta ja kotoisalta. Pidin itseäni hulluna. Miksi ihmeessä olin irrottanut korun? Tilannetta olisi voinut verrata siihen, että olisin heittänyt parhaan ystäväni roskakoriin. Olemmehan taivaltaneet yhdessä jo pitkän matkan. Rakastan koruani!