Rytmimusiikkia ja lauantai-illan huumaa

Eilisen piti olla rapsapäivä. Piti vain maata kotona peiton alla ja olla tekemättä yhtään mitään. Kyllästyin kuitenkin aika nopeasti tähän loikomiseen. Muistin, että illan päälle olis mahdollisuus nähdä elävää musiikkia ravintolassa ja vielä ilmaiseksi! Posteljoona & Paha Nuutti olisi paikallisessa rock-ravintolassa, joten yhden puhelun jälkeen hyppäsin housuihin ja suuntasin auton nokan kohti kaupungin valoja.

Samalla iskin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kävin hakemassa vielä muutaman muuttolaatikon. Nyt ollaan huonekaluja vaille valmiita tuon muuton kanssa. No enivei. Kun laatikot oli autossa meni viihdyttämään murusia siksi aikaa, että suunnattiin yhdessä kaupungin sykkeeseen. Satamassa järkättiin Venetsialaiset, joten käytiin siellä kuikuilemassa tapahtumia. Ilima oli kauhian kylmä ja vanhat ihmiset kamalan humalassa. Olikin viksumpi siirtyä takasin turvallisiin sisätiloihin pelaamaan korttia.

Yhentoista kieppeillä liikutimme itsemme ravintolaan kuuntelemaan rytmimusiikkia. Lämppäämässä Posteljoonaa ja Paha-Nuuttia oli Pessione, joka oli kauhistuttavan nuori, mutta mahdottoman letkeä heppu! Jo ihan alussa pääsi syntymään niinkin kauhea vahinko, että innostuin aivan täysin kokonaan ja tanssijalka rupesi heilumaan vinhaa vauhtia. En oo aikaan ollut noin loistavan hauskalla keikalla! En nyt tällä hetkellä keksi yhtään mitään, mikä edes läheltä lippaisi.

Pessione

Posteljoona pisti sitten kaiken aivan sekasin. Täysin sekaisin. En edes nyt keksi minkään sortin sanayhdistelmää, joka kuvaisi meininkejä. Tai ehkä jos sanoisi "super" ja "skädäm", niin pääsis aika lähelle. Tai sitten ei. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan ja auton keula oli suunnattava takaisin kotikulmille. Eipä sillä, koko aamun on kaiuttimista kuulunut: "Keskinkertanen jätkä oon, mullon keskiverto vartalo, eikä naisii näillä huudeilla oo.."

Elämäni suuret rakkaudet.

Vanhenin eilen taas vuodella. Kaippa sitten myös viisastuin vuodella. En voi olla ihan varma, että olenko ottanut opikseni kaikista töppäyksistä. Enivei. Eilen meillä oli siis kemut. Oikeastaan ne oli sellaiset läksiäiskemut "meets" mun synttärit, mutta painopiste oli sillä, että vedetään vielä kerran kunnolla, ennen kuin lähdetään reissun päälle. Kutsuttiin kamalasti vieraita, joista suurin osa jätti tulematta. Oltiin siis ihan keskenämme. Normihomma.

Olihan se kuitenkin ihanata. Kamalan mukavaa tytyjen kanssa mennä ja olla. Istua iltaa, juoda, syödä ja nauraa maailman huonoimmille jutuille. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä kehnommiksi jutut muuttuivat, mutta sitä hauskempaa meillä kuitenkin oli. Paikallisessa ravintolassa minun menoni kaikesta huolimatta hyytyi. Alkoholi ei enää maistunut, eikä ravintolameininki tuntunut vain hyvältä. Oli parempi lähteä kotiin ajoissa, eikä väen vängällä koijata menemään.

Ennen paarista poistumista se kuitenkin iski. Karu todellisuus, ettei niitä ihania naisia, elämäni suurimpia rakkauksia välttämättä enää näe pitkään aikaan. Sitten kun se asia iskeytyi kaikkien kalloon, niin voi pojat sitä vesiputousten määrää. Koko illan kaunistautuminen meni ihan hukkaan. Välissä naurettiin ja itkettiin, itkettiin ja naurettiin. Tiesin, että jossain vaiheessa se ikävä iskee tajuntaan väistämättä. En kuitenkaan ajatellut, että sitä pitää ihan kunnolla märsäämään ruveta. Kyllähän me kuitenkin nähdään, kun joulukuu koittaa. Kolme kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika. Hetki vain.

Vietin myös samalla viimeisen yön omassa kodissani. Tai kodiksihan sitä ei voi enää sanoa. Kaapit on tyhjillään ja aamulla revin verhotkin ikkunoista.  Jäljellä on enää huonekalut ja muutama matto. Portugali häämöttää viikon päästä. Viikko etiäpäin ja tähän aikaan istuskelen lentokoneessa. Jossain Tukholman ja Lissabonin välimaastossa. Yritän liikutella ylipitkiä jalkojani, jotka ovat jo turvonneet muodottomiksi ja odotan jännityksellä lentokoneen laskeutumista ja tulevia kolmea kuukautta. Nyt voisi jo vähän jännittää?

Tytöt tahtoo pitää hauskaa!

Pirre-energiaa kesällä 2010.

Kaukana skädämistä.

Tiiäättekö ne hetket kun haluttaa heittää jotain seinään? Niin lujaa, minkä käsistä lähtee. Siis sellanen aivan kauhia raivonpurkaus, että tekee mieli hajottaa kaikki paikat. Hakata kaikki säpäleiksi ja nauraa päälle. Nyt on pojat sellanen fiilis!

Keittiön pöydällä on korkea, keraaminen maljakko, jota olen katsellut n. puolen tunnin ajan ja miettinyt mihin seinään sen nakkaan. Tiedän kuitenkin, että jos jotain rupean rikkomaan, niin joudun itse kaiken siivoamaan. Sehän tässä ketuttaakin.

Mutta olisihan se ihanaa tempasta tuo maljakko seinään niin täysillä, että sirpaleet lentelis pitkin kämppää. Toisaalta ei se tuon kukkavaasin vika ole, että mulla menee hermot. Se ois vain surullinen sivustakatsoja, joka joutuis kokemaan kaiken sen ärsytyksen, mikä mussa nyt piilee.

Olen tänään ollut pääsääntöisesti hyvällä tuulella, sitten yhden tekstiviestin ansiosta kaikki rupeaa ärsyttämään niin paljon, että alta pois. Syy tähän kauheaan ärsytyspuuskaan on vuokranantaja, joka on tässä tapauksessa maailman ikävin ihminen. Mietin jo kaikkea "kivaa" jäynää mitä haluaisin tehdä kun jätän tämän asunnon unholaan. Olen kuitenkin sen verran älykäs ihmislapsi, että tiedän kaiken piruilun olevan hallaa vain itselleni. Minähän siitä kärsin, jos hajotan jotain. Eli laitan siis paikat tiptop kuuntoon, kun lukitsen tämän asunnon oven pysyvästi. Eipähän tulee mitään sanomista enää koskaan.

Olen yrittänyt kasata itseäni huudattamalla musiikkia ja pakkaamalla raivokkaasti. Ihme kyllä se tepsii ja ärsytysprosenttini on enää 68,3, kun muutamia tunteja sitten se hipoi huippulukemia. Eteisessä odottaa taas neljä täyttä muuttolaatikkoa ja mietin, kuinka ihmeessä tavaraa onkaan kertynyt näin paljon. Ei tämä asunto niin iso ole, että tänne edes mahtuisi nuo kaikki. Jostain kätköistä tuntuu kuitenkin löytyvän kokojan lisää. Olen kuitenkin ehkä "voiton puolella", sillä jäljellä on enää vaatteet, astiat ja huonekalut.

Perjantaina pitäisi hilipasta koululla mutkin. Palaveerata opparista, joka palautettiin eilen. Tarkistusta vaille valmis. Niin ja tietenkin niitä lukuisia korjauksia, joita ohjaajamme ovat punakynällä tekstiin lisänneet. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitse enää mitään isompaa kirjoitustyötä tehdä, vaan korjaukset on lähinnä kosmeettisia. En jaksa suoda ajatustakaan koko asialle. Jos se menee läpi ilman korjauksiakin, niin saa kelvata. Nyt saa riittää kaikki ylimääräinen ähertäminen. Pää hajoaa muutenkin.

Onneksi edessä on kuitenkin viikonloppu tytyjen kanssa mökillä. Ihanan auvoista laatuaikaa ja paljon ruokaa. Eipä taida olla ihanampaa?

Voiko ikävä tulla etukäteen?

Pakkaan kirjoja ja cd-levyjä läjään. Heitän kaiken turhan roskiin. Mietin, mitä pitää vielä tehdä ja mitä olen jo saanut tehtyä. Vanha tietokone ja modeemi täytyy viedä jonnekkin "keräykseen", en vain tiedä minne. Muuttoilmoitus on tehty, sähkösopimus irtisanottu. Tv-luvat peruttu ja lennot varattu. Istun keskellä lattiaa ja televisio pauhaa taustalla. Eteisessä on iso jätesäkki ja kaksi valtavaa kassia täynnä tavaraa. Aivan kamalan kummallinen olotila.

Ensimmäinen oma koti on kohta jonkun muun. Tuntuu hurjalta ja vähän kurjalta, että kuun lopussa vietän viimeiset yöt omassa kodissa. Siinä kodissa, jossa alotin oman elämän. Se koti, jonne halusin välttämättä muuttaa, vaikkei opiskelupaikasta tai töistä ollut tietoakaan. Tänne kotiin sitten jäin, kun ovet koulupaikkaan aukeni. Tästä kerrostalosta tuli jollain ihmeen tavalla koti.

Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta mulla on jo nyt ikävä tätä pientä ja ahdasta asuntoa. Omaa kotia. En koskaan ajatellut, että johonkin asuntoon voisi syntyä tunnesiteitä. Tai toki jokaisella on tunnesiteet omaan lapsuuden kotiin. Sehän on selvä. (Tai ainakin mulla on! Toki saatan olla joku talo-tunne-hullu?) En vain kuvitellut, että mulla tulisi ikävä TÄTÄ asuntoa. On kuitenkin aika loogista, että tuntuu oudolta pakata kamoja kasaan. Samallahan pakkaan kaikki iloiset, hullunkuriset, kauheat, surulliset, mielenvikaiset ja lepposat muistot, mitä nämä seinät sisällään pitää.

Ja voi pojat niitä muistoja on paljon! Jotkut haluaisi unohtaa kerta heitolla, eikä niitä millään kehtaa edes muistella. Toiset taas on niin mahtavia juttuja, ettei niitä haluaisi unohtaa. Monen monta yötä olen saattanut istuskella parvekkeella. Juoda kahvia ja katsella vuoroin kaupunkia ja merta (lue: tehtaan valoja). Olen maannut useita päiviä peittojen alla villasukat jalassa, tekemättä yhtään mitään, ihan vain sen vuoksi, ettei ole pakko. Nauttinut yksinäisyydestä ja omasta rauhasta. Raahautunut aamuyöstä kotiin pizzalaatikon kanssa ja katsonut yöchattia kikatellen. Huippis-Täykkäri-maanantait tyttöjen kanssa on ollut aivan luxus hetkiä ja partypäkki-jatkot (joista seurauksena varoitus), sekä monta muuta..

On kuitenkin aika hienoa ja villiä tietää, että kun tulee takaisin Suomeen joulukuun puolessa välissä, niin on pakko aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Yksi etappi elämässä ohitse ja pakko kehitellä jotain uutta. Toivottavasti ette odota multa mitään aikuismaisia ratkaisuja, koska epäilen, että tässä mitään "oikeaa" elämää ei olla ihan vielä rakentamassa. Tai mistähän senkin koskaan tietää?

JAU!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Apauttiarallaa kuukauden kuluttua istun lentokoneessa ja suuntana Portugalin Castelo Branco. Harjoitteluvaihtoon lähtö on nyt 100% varmaa ja minä vietän koko syksyn Portugalin lämmössä! Kolme kuukautta reissun päällä ja jouluksi kotiin, voiko ihanempaa ollakkaan!!!