tiistai 23. helmikuuta 2010

TUSKAINEN TIISTAI JA HIUKSI-IDENTITEETTIKRIISI

Yllätys yllätys, päivitän blogia työaikana (taas). Eilinen meni kotosalla nukkuessa, koska olin hiukan kuumeinen ja muutenkin tosi nuhjunen olotila. Päätin siis pitää saikkua ja katsella leffoja. Päivä oli hyvin rentouttava ja varsinkin aamuinen Suomi-Ruotsi peli oli niin rentouttava, että nukkua posotin peiton alla koko pelin. Oli niin säälittävää kiekkoa, ettei voi olla todellista. Muutenkin koko Olympia-touhotus on muuttunut ja hassun hauskaksi höpsöttelyksi. 12 mitalia oli tavoite ja Suomi on saanut yhden. Viimeksi on mennyt näin huonosti vuonna 1932 Lake Placidissa. Sillon 7 hengen kisajoukkueella saalistettiin kolme mitalia. Nyt joukkueessa on reilu 90 tyyppiä ja tilanne on näinkin nolo. Hävettää!

No eilisen uneliaan lätkä pelin jälkeen päätin katsoa Coco Chanel-leffan, joka on muhinut hyllyssä jo kauan aikaa. Olen odotellut sopivaa fiilistä elokuvan katsomiselle ja eilen koitti se olotila, että leffan voisi katsoa. Tykkäsin kovasti tästä versiosta, jossa Shirley MacLaine ja Barbora Bobulova esiintyvät. Cocosta on tullut viime aikoina niin monen monituista leffaa ja tämä versio ei ollut se ”kuuluisin”. Hyvä suoritus kuitenkin. Elokuva oli ”tositarinaksi” kovin ihanan kaihomielinen ja rakkauden täyteinen. Cocon elämä on ollut hyvää leffamateriaalia. On ollut kaikkea söpsön ihkulia rakkautta ja sitten draamaa, onnettomuuksia, sotia ja kaikkea muuta mukavaa. Karoliina antaakin Coco Chanel –leffalle 4 tähteä! (****+) Ja plussan kaupan päälle!



Sairauspäiväni jatkui lihapullien leipomisella. Oikeastaan ne olivat lähinnä jauhelihamöykkyjä, joiden sisälle piilotin fetaa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Namskulia! Elokuvapäivä jatkui Paksuna-leffan merkeissä, joka on tosi huono leffa, mutta silti niin kovin hellyyttävä ja hauska, että jaksan katsoa sen aina silloin tällöin. Tämä taisi olla nyt kolmas kerta tuon leffan parissa. Suurin syy sille, miksi katsoin ks. leffan, oli se, että elokuvavarastoni on niin suppea, ettei parempaa ollut tarjolla. Harmillista. Onneksi siskoni tuo keskiviikkona minulle Blondi tuli taloon-boksin. Se vasta on ihana sarja! Ei mitään järkeä, eikä ideaa, mutta niiiiin viihdyttävää.



Olen nyt muutaman päivän ajan myös pohtinut, mitä tekisin hiuskuontalolleni ensi viikolla kun menen kampaamoon. Olen juupannut ja jaapannut ja viimeiset miljoona vuotta hiuksieni kanssa. Hiusmalli ja –tyyli on ollut tismalleen sama, että eiköhän se ole jo niin nähty!? Ajattelin nyt repästä ja muokata päästäni muotitietoisen. Viime aikoina on saatu lukea julkkisten extreme makeovereista lähes joka lööpistä. Rihanna veti itsensä puolikaljuksi, samoin ex-spaissari Mel B myös Carmen Electra yllätti ja valitsi kaljun. Olen nyt niin kovin tykästynyt tähän ”puolikaljuun” uutuuteen, että himoitsen sellaista omaan päähäni. Tämän suuren hiusrakkauden sinetöi laulajatar/DJ Jack Davey, jonka ihkulin ihana hiusmalli on saanut minut hyppimään onnesta ja itkemään ilon kyyneleitä. Tällä viikolla käynkin ehdottamassa kampaajalleni, mitä jos tehtäisiin minulle ”jackit”. Oikea puoli päästä nyrhitään ja vasemmalle lohkolle liimaillaan varmuuden vuoksi vielä muutama irtohius siipale. Oisko rok? Häh? Koska olen ihan varma, että kauhistuitte ja luultavasti pyörryitte, tai ainakin olette soittamassa minulle valkotakkisia avuksi, niin liitän loppuun muutaman kuvan. Ylärivissä komeilee Jack Davey. Eikö ole komia letti? Täh?! Häh?!



Niin ja ainiin. Löysin tosi söpön laukun Pirkka-lehdestä. En muista mikä lehti se oli, tai mistä nuita sai ostaa, mutta ajattelin metsästä itselleni, jos sattuu vastaan kävelemään. Reebokin "Classic sport bag" tai jotain sinnepäin oli tapauksen nimi. Muutenkin olen ruvennut himoitsemaan kaikkia uusia asioita tässä lähiaikoina. Onkohan minusta tulossa materialisti-hirviö?!?!?!

perjantai 19. helmikuuta 2010

On viiiiiiiiikonloppu täällä taas!

Tsuipuli puipuli. Perjantai vetelee viimeisiään töissä. Kello raksuttaa 15.15 kieppeillä ja työaikaa jäljellä enää n. 40 minuuttia ennen viikonlopun viettoa. Olen pakannut tavarat valmiiksi ja ne odottavat eteisessä. Kotiin mennessä ei tarvitse kuin tiskata pahanhajuiset tiskit altaasta ja suunnata kohti etelää. Viikonloppu on täynnä juhlan huisketta ja täytekakkua. Mahassa pyörii jo valmiiksi ja kermavaahto tursuaa korvista. Tänään juhlin myöhästyneesti mummoa ja vien Jokivarteen kimpun tulppaaneja. Huomenna juhlin paljon ”vanhaa” isää ja jonkin verran toisen mummon siskoa.

Olen pakannut mukaani juhlavaatetuksen x 1(tarkoitettu mummon siskon juhliin, joissa on liiiiiikaa sukulaisia!) ja olen ihan varma, että se näyttää kamalalta päälläni. En vain keksinyt mitään toista vaihtoehtoa ja tykkään kuitenkin tämänhetkisestä mekosta niin kovasti. Se ei vain pue minua tai ehkä minä en pue mekkoa. Tai sitten kuvittelen ettemme pue toisiamme.

Mekko kaipaa vyötä! Kirkkaan pinkkiä ja paksua vyötä. Vyötä, joka mätsää söpöön rusettilaukkuuni ja lintu-kaulakoruuni. Vyötä, joka tuo mekon parhaimmat puolet esiin ja toki myös minun parhaimmat puoleni esiin. En ehtinyt etsimään tänään koko vyötä. Tarkoitus oli suunnata ruokatunnilla kauppaan, mutta unohdin. Huomaa, että olen vasta viime aikoina herännyt tähän ”vaatemaailmaan”. Unohdin koko vyön metsästyksen ruuan takia. Urpo minä.

Jos asuluomus on kakka, pukeudun normivaatteisiin. Farkut, paita ja villatakki, siistimpi meikki ja fiksummat hiukset, käsiveska ja nilkkurit. Ei liian hienoa, muttei ihan perus. Se mekko on silti ihanampi, oon vaan jo nyt sitä mieltä, että en tuu pukemaan sitä ylleni. Otan sen silti mukaan. Oon niin pöhkö.

Viikonloppuna tapahtuu myös perheen-lisäys-ostos (kauhia sanahirviö). Ostan itselleni digijäkkärin! Olen saanut siunauksen ostokselleni viisaalta kamera-asiantuntija serkultani, jonka mielestä löytämäni tarjous oli hyvä. Minua ei siis viilata linssiin, olen varmistanut asian. Jännittää jo valmiiksi. Olen konkurssissa! Onneksi hiihtoloma menee töissä, joten huhtikuulle saan jo ruokaa leuan alle. Ei sillä, hyvä olla konkurssissa, jos karistaisi kiloja kankusta. Kun ei ole ruokaa, ei voi lihoa. En tosin usko, että tulen koskaan kuolemaan nälkään. Olen kamala hamstraaja ruuan suhteen ja kaapeissa on ruoka-aineksia vaikka maailmansodan varalle. En siis tule laihtumaan/nälkiintymään, vaikka kuinka yrittäisin. Surullista.

Ainiin. P!NK tulee kesällä taas Suomeen (PMMP lämppää Kaiseniemessä). Ei tarvi mennä katsomaan kun näin sen jo MARRASKUUSSA roikkuvan Areenan katosta.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Ladadidiii-ladadidaa-dadadadadaa (P!NK – Please don’t leave me)

Suomalaiset ovat tunnetusti tuulipukukansaa. Ennen muinoin sain vilun väristyksiä sanoista ”tuulipuku”, ”tuulitakki” ja ”tuulihousut”. Nykyään tuulihousut on parhain ystäväni! Toinen paras ystäväni näin talviaikaan on perisuomalaiset kalsarit. Ei mitkään legginssit, vaan ihan oikiat kalsarit. Voi, että ne onkin sitten ihanat pöksyt. Kaiken tämän komeuden kruunaa villasukat, mieluiten pitkällä varrella ja jollain söpön ihkulilla värillä/kuviolla. Onneksi äitiliini saa aina talviaikaan kauhian kutomavimman, joten olen rikastunut monella sukkaparilla talven aikana. On violettia, oranssia, lammaskuviota, ristikkoa, ruudukkoa ja vaikka mitä muuta. En tiedä miten selviän taas kesän lähestyessä kun kalsarit ja villasukat täytyy jättää kaappiin odottamaan uutta talvea. Kalsarivieroitus on aloitettava viimeistään maaliskuussa ja villasukkavieroitus vähän sitä ennen. Toivon mukaan olen päässyt ”irti” näistä addiktioistani viimeistään toukokuun loppuun mennessä. Voi tulla kuuma. Toisaalta Suomen kesäkin on niin pirun kylmä, ettei siitä selviä läpi ilman lämmintä vaatetusta.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Hola!

Qué tal? Puedo muy bien. Hoy en día es la clase de español. Es bonito! Hablo español bastante bien. Puedo escuchar el idioma español mejor que yo hablo.

Hola hola ja muuta muksaa! Viikko on kaikkien onneksi jo puolessa välissä, eikä perjantai (viernes) tunnu enää liian kaukaiselta haaveelta. Tänään on keskiviikko (miércoles), eli suuntaan illan päälle epsanjan tunneille. Olen kyllä kovasti tykännyt opetella uutta kieltä, vaikken ole varmaan mitään oppinutkaan. Siis osaan toki jollain tapaa muodostaa lauseita, mutta aika monet on pelkkiä ulkoa opeteltuja fraaseja. Eipä silti, ei niistäkään mitään haittaa taida olla!

Eilen katsottiin Janskin kanssa Sherlock Holmes.



Oli ihan kohtuu hyvä leffa. Toiminnantäyteinen pläjäys, joka sisälsi komeita miehiä ja muuta mukavaa. Olen jotenkin kamalasti viehtynyt (onko oikea sana?) entismuinoiseen (?) Englantiin. Entismuinoisella tarkoitan siis teollistumisen aikakautta, joskus 1800-luvulla. Kaupungit olivat likaisia, harmaita ja rottien täyteisiä. Joukossa keposteli hienoja naisia, joiden hattuloisto oli vertaansa vailla. Miehillä oli komeita pukuja ja paikasta A paikkaan B kuljettiin hevoskyydein. Hevosistahan en niin kovin pidä, mutta silti koen kovin miellyttäväksi tuollaisen hevonen korvaa auton – aikakauden. Leffa mukaili siis aivan ihanasti tuota tunnelmaa ja vaikkei juoni ollut niin monimutkainen, niin ainakin visuaalisesti tykkäsin leffasta tosi paljon. Visuaaliseen elokuvanautintoon saattoi vaikuttaa myös Robert Downey Jr. Kröhöm.

Tykkäsin myös ihan kamalasti Oliver Twist minisarjasta, joka tuli YLE:llä joskus viime vuoden puolella. Sellainen uudistettu versio, jossa Harry Potterin Matohäntä (Timothy Spall) esitti jotain rosmoa. Siinä oli tosi tyylikkään likainen fiilis (kuulostipa härskiltä). Jotenkin vielä alempiluokkaisten ihmisten törkeän ällöttävä, karski ja moraaliton elämä on niin kiehtovaa.



Otetaanpa esimerkkinä vielä lempparileffani Moulin Rouge, joka tulee SUBilta sunnuntaina. Siinäpä onkin vasta ihana elokuva rakkaudesta, vapaudesta ja prostituoidun elämästä. Lasken jo tunteja tähän ihanaan jälleen näkemiseen. Siis ihkulia kerrassaan! Naapureiden kannalta kovin surullista, sillä eivät tule välttymään karmeilta lauleskelu virityksiltäni.



Niin ja vielä! Olen jo lopen kyllästynyt tähän iänikuiseen yskääni! Joulusta asti olen röhinyt ja ryskännyt ja edelleen jatka toimintaa. Nyt olen tosin jo siirtynyt tukehtumis- /örkkäasteelle ja se vasta ihanaa onkin. Varsinkin kun pitäisi puhua jotain fiksua tai päinvastoin olla täysin hiljaa, saan sellaisen yskäkohtauksen, että alta pois! Se ei lopu hetkessä ja tuntuu, että nielurisat tulevat jo tervehtimään muita huoneen läsnäolijoita. Tänäänkin minun piti olla hipihiljaa, jotten häiritsisi ohjaajani palaveria Skypessä. No arvatkaapas miten siinä kävi? Sain kauhean kohtauksen, tungin mynthoneja kurkkuun ja loppujen lopuksi meinasin tukehtua niihinkin. Palaveri häiriintyi ja minä menin vessaan piiloon. Käyn tänään apteekissa hakemassa litran yskänlääkettä ja muita kemiallisia tuotteita. Jos ne ei tepsi niin alan juomaan Klorittia. Sillä se vessanpönttökin puhdistuu.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Stalking u?

Olen aina pitänyt itseäni jonkin sortin stalkkaajana. Olenhan lähtöjään Simosta, joten ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, jos sanon, että olen himpun verran tiedonhaluinen. Huomatkaa, tiedonhaluinen! Ei utelias. Ovat nimittäin kaksi täysin eri asiaa. Simossa tuo tiedonhaluisuus tarttuu juomavedestä ja äidinmaidosta, joten siltä ei voi välttyä millään tavalla.

Eilen kuitenkin jouduin itse tällaisen stalkkauksen kohteeksi. Olin kävelemässä kotiin kirpputorilta ja huomasin, että joku kävelee perässäni. Pysähdyin tien reunaan sytyttämään röökiä, jotta tämä perässä kävelijä pääsee ohitseni, mutta kappas vain hän pysähtyy myös! Jatkan matkaa ja samoin tekee seuraajani. Käännyn katsomaan taakse ja samalla stalkkeri hyökää vierelleni ja kysyy hyvinkin huonolla englannillaan: ”Can I talk with you?”

Olisi pitänyt sanoa saman tien, että ”Et voi puhua, olen kuuro. En osaa englantia, enkä suomea, enkä mitään kieliä. Olen mykkä ja kuuro ja minulla on 18 poikaystävää kotona odottamassa. Mene pois.” Enpä vain älynnyt käyttää mitään noista tekosyistä. Suostuin keskustelemaan ulkomaalaistaustaisen Tamirin kanssa. Tai keskusteluksihan sitä ei voi kutsua. Herra yritti vain kovasti kärttää puhelinnumeroani ja minä kieltäydyin sitä antamasta. Jouduin kuitenkin ottamaan hänen numeronsa ylös puhelimeeni. Arvatkaapa vain tallensinko?

Saavuimme kadun kulmaan ja karistin hänet kannoiltani. Toivotin hyvää päivän jatkoa ja lähdin tarpomaan kohti kotia. Sisäpihalle kääntyessäni, kurkkasin vaistovaraisesti olkani yli ja järkytykseni huomasin kuinka tämä Herra Tamir seisoskeli kadun varressa ja huomasi kyllä tasan tarkkaan missä talossa asun! Jälkeenpäin tajusin, että minun olisi pitänyt suorittaa harhautus. Eli kiertää kadun puolelta sisälle, mutten järkytykseltäni sitä älynnyt!

Nyt siis jännitän ja odotan kauhulla, milloin törmäämme ”sattumalta” kotini edessä uudelleen. Olen kuitenkin keksinyt ratkaisun tähän ”drinkille lähtemis-ongelmaan”. En tosin tiedä, kuinka hyvin se toimii, mutta tulen tätä kikkaa yrittämään.

Olen kerännyt itselleni (herkuttelun tuloksena) ”raskausmahan”. Eli vatsani on aivan armottoman kokoinen pallero, joka muistuttaa tismalleen raskauden alkumetrejä. Jos siis kohtaamme uudelleen, kerron hänelle raskaudestani ja sujautan varmuuden välttämiseksi vielä sormuksen sormeeni. Pitäisi uskoa, ettei drinkit kiinnosta! Raskaana oleva ihminen ei voi juoda alkoholia ja ennen kaikkea avioitunut, raskaana oleva ihminen ei voi tapailla muita miehiä!

Saattaa kuulostaa huonolta huijaukselta, mutta onko parempia ideoita tarjolla?

torstai 4. helmikuuta 2010

Viikon viimeisiä päiviä viedään.

Torstai on toivoa täynnä. Niin ainakin luulisi. Vaatekaappini ei tosin tänään saa mitään armoa, eikä toivon rippeitä kun töiden jälkeen käyn sen kimppuun. KAIKKI turhat rytkyt, joita en ole käyttänyt vuosiin saa lähteä! Eilen tutkiskelin sisältöä ja totesin, että joko vaatemakuni on muuttunut radikaalisti, tai olen ostanut aivan kauheita lumppuja tyhmyyksissäni, sillä kaapista löytyi muutamia vaatekappaleita, joita en KOSKAAN kehtaisi edes laittaa päälle! Hyvin outoa.

Toki tyylini on muuttunut, ei mitenkään radikaalisti, mutta ehkä enemmän mukavuudenhaluisemmaksi. Toisinaan saatan yllättää ja pukeutua fiksusti, mutta hyvin harvoin. Useammin päälläni on tuulihousut, huppari ja tennarit. Ei ainakaan purista, eikä ahdista. *khih-hah*

Huomenna on viikon viimeinen työpäivä. Ah, sitä autuutta kun pääsee ansaitulle viikonloppulomalle! Suuntaan kotiin viihdyttämään perhettä ja he varmaan onnellisina minua jo odottelevatkin. Olen jo vakaasti päättänyt, että joku vie minut myös ostoksille. Näin tiistaina Seppälässä aivan tosi söpöjä koruja ja himoitsen kovasti kaiken maailman vaatteita. Loogistahan on, että kun tyhjennän kaappia tänään, niin sen täytyy myös täyttyä heti sen jälkeen. Eikö totta?

Ensi viikko on onneksi vilkas töiden osalta. Olen vähän jo väsynyt istuskeluun. Reissupäivät ovat mukavia ja eilenkin olimme uimassa, mutta nämä toimistopäivät ovat oikein kovasti ahdistavan rankkoja ja tylsiä. T-Y-L-S-I-Ä. Ensi viikolla on siis tiedossa, näillä näkymin, naistenkerhoja tiistailta perjantaille, akselilla Rovaniemi-Pudasjärvi. Muksaa, ettei kerkeä homehtua paikoilleen.

Niiiiin ja vielä! Maria alkoi eilen neloselta taas pikku tauon jälkeen. Voi, että en voi ymmärtää sitä Aleksi Valavuori – ihmistä yhtään. En varmaan tulis sen kanssa toimeen, jos nähtäisiin jossain joskus. En vain siis käsitä sen ajatusmaailmaa. Olen sen kanssa osittain samaa mieltä siitä Hazardin jutusta. Se oli puoleksi tosi törkeä, vaikka sitä perusteltiin mediakritiikillä ja kaikella muulla hienolla. Silti se vähän kuitenkin tökki, joitain tosi halventavia nimityksiä siinä käytettiin ja muutenkin vähän mautonta tekstiä. En silti ymmärrä, että miksi sen Valavuori-ihmisen piti käyttäytyä niin lapsellisesti ja vinkua siinä penkissä ja piilovattuilla kokoajan kaikille. Teki vain itsestään naurettavan. Kaikkein parasta koko showssa on Marian lisäksi silti Lauri. Lauri on niin ihana. I-H-A-N-A! Harmitti vain kun sillä oli välillä paita päällä.


IHANA MARIA.


IHANA LAURI.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Changes.

Sinkkuelämää sarjan uusinnat loppuivat eilen. Eiliset neljä jaksoa olivat täynnä ilon pilkahduksia ja murheita, mutta ennen kaikkea muutoksia. Kaikkien elämä tuntui muuttuvan radikaalisti. Miranda ja Steve ottivat Steven muistisairaan äidin hellään huomaansa Brooklyniin. Samantha ja Smith ”selvisivät” yhdessä Samin rintasyövästä. Charlotte ja Harry saivat adoptoitua lapsen Kiinasta. Ja Carrie. Carrie sai vihdoin Bigin.



Muutokset tuntuvat yleensä lopullisilta ja pelottavilta. Ne tekevät turhaksi kaiken sen työn, mitä on tehnyt. Maa pakenee jalkojen alta ja tuntuu kuin olisi tyhjän päällä. Toisaalta muutokset voivat olla myös onnellisia, hyviä ja odotettuja. Ne ovat vähän niin kuin oman elämän Stanley Cupeja, joilla raataminen ja vastoinkäymiset palkitaan.

Oma elämäni on pysynyt liiankin vakaana viimeiset kaksi vuotta. Päivät ja viikot täyttyvät rutiineista, joita noudatan orjallisesti kuukaudesta toiseen. Aamulla sängystä ylös, petaa sänky, syö aamupalaa, meikkaa, laita hiukset, pue vaatteet ja samalla kuuntele Huomenta Suomi -lähetystä. Päivä muuttuu illaksi ja suoritan samat rutiinit kuin aamullakin, mutta toisin päin. Riisu vaatteet, käy suihkussa, syö iltapalaa, pese hampaat, katso televisiota, lue kirjaa, laita nukkumaan.

Ajattelin eilen mullistaa elämääni. Ennen nukkumaan menoa päätin ottaa lävistyskorun pois. Tempaisin sen siis irti, koska oli sitä mieltä, että se on nyt historiaa. Siihen liittyy paljon muistoja, sillä se on roikkunut huulessani viimeiset viisi vuotta. Olin hyvin vakuuttunut ja tyytyväinen päätökseeni ja laitoin nukkumaan ”uudistunein” mielin.

Aamulla kuitenkin ikävä yllätti. Heti silmät aukaistuani suuntasin vessaan ja väkersin korun takaisin huuleen kiinni. Olo tuntui turvalliselta ja kotoisalta. Pidin itseäni hulluna. Miksi ihmeessä olin irrottanut korun? Tilannetta olisi voinut verrata siihen, että olisin heittänyt parhaan ystäväni roskakoriin. Olemmehan taivaltaneet yhdessä jo pitkän matkan. Rakastan koruani!