lauantai 24. heinäkuuta 2010

Arvaa harmittaako?

Viime aikoina olen kuullut ystäviltä ja tutuilta varsin erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka minun tulisi elämäni elää. Kommentit sanottiin toki "hyvässä hengessä", mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Miten olen voinut antaa itsestäni niin erilaisen käsityksen? Pitäisikö minun siis perustaa miljoonan lapsen perhe vai viettää "hulvatonta" sinkku/kaupunki-elämää loppuun asti? En oikein itsekkään ole päättänyt, mitä elämältäni tahdon, enkä osaa ajatella elämää vuoden päästä, saati viiden vuoden kuluttua! Silti monella tuntuu olevan tarkat suunnitelmat minun elämäni varalle.

Tuntuu uskomattoman turhalta suunnitella kaikki valmiiksi, kun samalla voi vain nauttia tästä hetkestä ja mennä fiiliksen mukaan. En halua, harmitella 80-vuotiaana, mitä virheitä elämässäni olen tehnyt ja mitä minun olisi pitänyt valita toisin. Haluan elää elämääni päivä kerrallaan. Haluan olla iloinen, surullinen ja huutaa, sekä raivota silloin kun siltä tuntuu. Haluan nauttia rakkaitteni seurasta ja viettää päiviä yksin, kotona omassa rauhassa, hyvän kirjan tai elokuvan parissa. En halua stressata mistään ylimääräisestä.

Ostin tänään uuden Olivia:n, jossa sattumalta pohdittiin samaa aihetta. Gallupissa kysyttiin kahdeksalta yli 70-vuotiaalta naiselta, mitä asioita he katuvat elämässään. Gallup kosketti ja sai miettimään asoita lisää. Haluan aivan välttämättä raapustaa muutaman noista vastauksista myös tänne. Luettuanne, ymmärrätte varmaan miksi ne pistivät ajattelemaan..

Olivia 8/10
"Ettei sitten vanhana harmita
Mitä ihminen elämässään katuu? Kysyimme heiltä, joiden pitäisi tietää"

Maria, 82: Jouluna 1979 mieheni oli ollut jo pitkään sairaalassa. Olisin tahtonut viedä hänet kotiin joulunpyhiksi, mutta lääkärit eivät antaneet lupaa. Mies piti kädestäni kiinni ja huusi, etten jättäisi. Minä jätin, ja jouluaamuna hän nukkui yksin pois. Miten saatoin olla niin itsekäs? Arkkuun laitettaessa hänen poskillaan näkyivät yhä kyyneleiden jäljet.

Linda, 95: Olin 19, kun Käkisalmen lavalla poika pyysi tanssiin. Ihastuin heti. Hän oli paikkakunnalla työn takia ja palasi pian Helsinkiin. Perästä tuli kirje täynnä rakkautta. En itse olisi osannut kirjoittaa niin kauniisti. Ajattelin hänen tulevan takaisin, jos en vastaa. Sen jälkeen en kuullut hänestä. Olen katunut koko elämäni, etten kirjoittanut kirjettä.

1 kommentti:

Reedani kirjoitti...

Mie oon miettiny samaa ja monesti...mutta miten kukaan vois sanoa miten juuri sinun pitäis elää. Eikö ne päätökset pitäis tehä itse.

Mie vielä hetki sitten uskoin kohtaloon, mutta en tiiä pitäiskö se nyt pitkällisen (2minuutin) miettimisen jälkeen lopettaa uskomasta. Ajattelin, että asioita hyviä ja huonoja tapahtuu, halusit tai et....mutta nyt ko tarkemmin aattelin kuitekki uskon niin että kaikki asiat on saavutettavissa ja sitä pystyy muuttaan omaa tulevaisuuttaan..että ne asiat on siinä sun lähellä, mutta sun itte vaan pitää tarttua niihin..oli ne sitten hyviä tai huonoja.

Nuo gallupin vastaukset pisti melkein itkettään. Uskon, että jokainen ihminen katuu jotain asiaa. Mutta sen asian kanssa vaan pitää elää, ei aina voi tehä oikein. Ja jos sitten käyttää fraaseja, niin: Virheistä oppii.