Huomasin tänään, että on jo perjantai. Melkein viikko vierähtänyt ja suru on murhe tuntuu kokoajan vähän pienemmältä ja helpommalta kantaa. Maanantai oli elämäni kamalimpia päiviä. Varmaan kamalin koskaan. Tuntui niin käsittämättömältä, ettei Pappa enää koskaan istu omassa keinutuolissaan ja katsele maailman menoa. Mummola tuntui niin kamalan oudolta ja tyhjältä ilman Pappaa. En voi millään uskoa, etten enää koskaan näe Pappaa. En enää koskaan kuule sen ääntä. Tosi vaikea uskoa, että se on nyt pois.
Oon monena päivänä katsellut taivasta kun oon ollut ulkona tai ajanut autolla. Oon nähnyt pieniä pilviä ja miettinyt, että siellä se Pappa nyt on. Kurkistelee meidän puuhia pilven reunalta. Nauraa mukana kun meitä naurattaa ja on tukena kun meitä itkettää. On onnellinen kun pidetään yhtä ja lohdutetaan toinen toisiamme. On tyytyväinen kun pidetään Mummosta ja mummolasta huolta.
Huomenna on taas surullinen päivä. Tiedän sen jo valmiiksi. Koko porukka kokoonnutaan mummolaan ja käytetään Pappaa kotona, ennen kuin viedään se hautuumaalle odottamaan siunausta. Mulla jännittää kamalasti. Täällä on tapana käyttää vainajaa kotona, joko kotipihalla tai sitten ihan sisällä asti. Musta se on hieno tapa, mutta pelkään, että sitä vain murenee uudelleen, kun on saanut itseään jo hiukan kasaan muutaman päivän aikana, niin kaikki pitää alottaa uudelleen alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti