välihehkutus

Viime syksynä tilasin postimyynnistä farkut, jotka oli mielestäni ihanat. Kuitenkin hivenen tiukat, tituleeraisin niitä "seisomafarkuiksi". Eli kun kaikki napit saa kiinni niin kyljet räjähtää siihen vyötärölle suht näppärän näkösesti. Istuahan ei pysty, koska sehän jo suorastaan sattuu. Varmaan jokaisella on tällaset "seisomafarkut" tai sitten ihan niihin verrattavissa olevat "istumakengät". Niillä kengillä ei kävellä metriäkään ilman tuskia. Sellaisetkin omistan ja yhden illan ne meinasivat jo pilatakin, kun en tajunnut, niiden olevan "istumakengät", kuin vasta liian myöhään.

 

Noh enivei. Kiskoin nuo samat farkut jalkaan eilen. Tällä kertaa vyön kanssa ja silti ne roikku tylysti vielä kankkujenkin kohdalta. Voinen siis sanoa, että hivenen on maha ja kankut pienentyneet. Viiteen viikkoon on kymppi vähennetty syömällä ja hikoilemalla. Kertaakaan ei ole tarvinut nälkää nähdä ja kerran viikossa on "mätetty" kompisiakin. Ei tosin ehkä NIIN paljon kuin ennen, mutta kuitenkin ihan riittämiin. Suurin osa tästä alkurysäyksestä johtunee kuitenkin siitä, että vedenjuonnin moninkertaistamisen myötä myös nesteet ja turvotus on kadonnut.

 

Olen siis iloinen! En oikeastaan edes muista, koska olisin viimeksi painanut näin "vähän". Ensimmäiseen "tyytyväisyystavoitteeseen" on enää 4kiloa. Sen jälkeen on varmaan pakko jatkaa, jos tämä näin helpolla nyt jatkuu. Jossain vaiheessahan se tökkää, mutta uskon, että siinä vaiheessa oon jo niin tyytyväinen, etten enempää tarvitsekkaan.

 

Toisaalta oon jo nyt tyytyväinen. En ehkä koskaan oo edes vaivautunut yrittämään mitään painonpudotusta, koska en oo kokenut sen olevan omasta mielestäni tarpeellista. Nytkään minua ei tähän ajanut suoranainen painonpudotus vaan ensin aloin syömään vähän viisaammin, niitten verensokereiden takia ja sitten ajattelin, että koska inhoan juoksemista yli kaiken, niin olis ehkä hyvä yrittää harjoitella sitä ja joskus, ehkä oikeasti juostakkin ainakin kilometrin tai kaksi ilman, että oon ihan järkyttävän pahalla päällä kokoajan.

 

Järkevä syöminen on ollut helppoa, tuo juoksuharjoittelu ihan h*lvetin tuskallista edelleen. En ymmärrä miksi se on niin vaikiaa ja vastenmielistä hommaa. Uskon kuitenkin, että jossain vaiheessa tätä elämää, ymmärrän sen jujun. Toivottavasti!