Pakkaan kirjoja ja cd-levyjä läjään. Heitän kaiken turhan roskiin. Mietin, mitä pitää vielä tehdä ja mitä olen jo saanut tehtyä. Vanha tietokone ja modeemi täytyy viedä jonnekkin "keräykseen", en vain tiedä minne. Muuttoilmoitus on tehty, sähkösopimus irtisanottu. Tv-luvat peruttu ja lennot varattu. Istun keskellä lattiaa ja televisio pauhaa taustalla. Eteisessä on iso jätesäkki ja kaksi valtavaa kassia täynnä tavaraa. Aivan kamalan kummallinen olotila.
Ensimmäinen oma koti on kohta jonkun muun. Tuntuu hurjalta ja vähän kurjalta, että kuun lopussa vietän viimeiset yöt omassa kodissa. Siinä kodissa, jossa alotin oman elämän. Se koti, jonne halusin välttämättä muuttaa, vaikkei opiskelupaikasta tai töistä ollut tietoakaan. Tänne kotiin sitten jäin, kun ovet koulupaikkaan aukeni. Tästä kerrostalosta tuli jollain ihmeen tavalla koti.
Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta mulla on jo nyt ikävä tätä pientä ja ahdasta asuntoa. Omaa kotia. En koskaan ajatellut, että johonkin asuntoon voisi syntyä tunnesiteitä. Tai toki jokaisella on tunnesiteet omaan lapsuuden kotiin. Sehän on selvä. (Tai ainakin mulla on! Toki saatan olla joku talo-tunne-hullu?) En vain kuvitellut, että mulla tulisi ikävä TÄTÄ asuntoa. On kuitenkin aika loogista, että tuntuu oudolta pakata kamoja kasaan. Samallahan pakkaan kaikki iloiset, hullunkuriset, kauheat, surulliset, mielenvikaiset ja lepposat muistot, mitä nämä seinät sisällään pitää.
Ja voi pojat niitä muistoja on paljon! Jotkut haluaisi unohtaa kerta heitolla, eikä niitä millään kehtaa edes muistella. Toiset taas on niin mahtavia juttuja, ettei niitä haluaisi unohtaa. Monen monta yötä olen saattanut istuskella parvekkeella. Juoda kahvia ja katsella vuoroin kaupunkia ja merta (lue: tehtaan valoja). Olen maannut useita päiviä peittojen alla villasukat jalassa, tekemättä yhtään mitään, ihan vain sen vuoksi, ettei ole pakko. Nauttinut yksinäisyydestä ja omasta rauhasta. Raahautunut aamuyöstä kotiin pizzalaatikon kanssa ja katsonut yöchattia kikatellen. Huippis-Täykkäri-maanantait tyttöjen kanssa on ollut aivan luxus hetkiä ja partypäkki-jatkot (joista seurauksena varoitus), sekä monta muuta..
On kuitenkin aika hienoa ja villiä tietää, että kun tulee takaisin Suomeen joulukuun puolessa välissä, niin on pakko aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Yksi etappi elämässä ohitse ja pakko kehitellä jotain uutta. Toivottavasti ette odota multa mitään aikuismaisia ratkaisuja, koska epäilen, että tässä mitään "oikeaa" elämää ei olla ihan vielä rakentamassa. Tai mistähän senkin koskaan tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti